Suomalaiset arvostavat suomalaista luontoa. Kukapa ei nauttisi kauniista kesäpäivästä järven rannalla. Jotkut jopa hiihtämisestä pakkasella Lapin avarilla tuntureilla. Metsään menee moni poimimaan marjoja ja sieniä.

Luontoa on kuitenkin paljon lähempänä, ihan vaikka takapihalla, kaupungin puistossa, pururadan maastossa – varsinkin jos sitä katsoo lapsen näkökulmasta. Kun maailma on pienempi, on luontokin lähempänä.

Luontoretken lapsen kanssa ei siis tarvitsekaan olla mikään iso juttu. Aikaa vievä, aikataulutettava tai vaativa. Oikeastaan tarvitsee vain avata silmät. Ja nauttia siitä, että lapselle niin moni asia on niin ihmeellinen. Miten siihen takapihan nurmikolle onkin yhtäkkiä kasvanut pienen pieniä sieniä. Mistä ne siihen putkahtivat?

Linnut kerääntyvät parviksi valmistautuen muuttomatkalle etelään. Miten ne jaksavatkin lentää joka vuosi edestakaisin. Minne ne lentävät? Miten ne osuvat taas takaisin tänne kevään tullen, onkohan niillä navigaattori? Vilkutetaanko niille, toivotetaan hyvää matkaa.

Miksi asfaltilla on matoja, kun sataa paljon? Minne ne ovat matkalla? Meneekö madotkin töihin?
Toukka on kaivertanut puusta pudonneeseen omenaan kolon. Kävikö se syömässä vai oliko se ajatellut ruveta asumaan omenassa? Söikö se niin paljon, että ei enää mahtunut sinne?

Luonto on ympärillämme joka päivä, jokaisena vuodenaikana. Asuimmepa maalla tai kaupungissa. Aikuinen voi avata myös lapsen silmät näkemään luonnon, sen ihmeet ja muuttumisen. Aikuinen voi kiinnostusta osoittaessaan opettaa lapsen kunnioittamaan luontoa – ihan huomaamatta. Eihän sitä matoa tarvitse liiskata, mato on matkalla töihin, ja sillä on arvokas tehtävä.

Katsellessa luontoa lapsen kanssa, lapsen silmin, voi nähdä ympärillään paljon ihmeitä. Harmaa, sateinen aamu ei välttämättä enää olekaan vain harmaa sateinen aamu, kun ympärilleen katselee lapsen kanssa. Lapsi ei aikuisena muista jokaista tietoa, jonka aikuinen opetti, mutta hän muistaa yhteiset hetket, yhteisen ilon ihmeiden löytymisestä, niiden hämmästelemisestä. Eihän oikeasti ole kysymys opettamisesta, tiedon jakamisesta, vaan yhteisestä hetkestä, tarinoista, saduista – kun sinne omenaan toukka rakensi kotiaan ja söi ja söi ja kasvoi perhoseksi.

Yhteys luontoon syntyy lapsella luonnollisesti, turvallisen aikuisen seurassa. Kun yhteys on syntynyt, on helpompi arvostaa ja kunnioittaa luontoa sen kaikissa muodoissa. Luonnon kunnioituksen myötä syntyy kunnioitus elämään, ja ihmiseen luonnon osasena.

Ei siis olekaan kysymys vain piipahtamisesta lähimetsässä, puistossa, lenkkipolulla – vaan kysymys voi todella olla siitä kaikkein arvokkaimman asian antamisesta lapselle: Kun antaa kyvyn arvostaa elämää, on antanut jotain, joka voi kantaa elämässä myös vaikeiden hetkien ja niiden räntää satavien, pimeiden päivien yli.

 

Käy tekemässä myös lupaus olla turvallinen aikuinen: https://lastenforssa.fi/lupaan-olla/ 

Lasten Forssa Facebookissa